Joskus yläasteen lopulla tai lukion alussa elämäntapani muuttuivat hiljalleen huonompaan ja paino alkoi nousta. Huomasin sen kyllä, ja välillä teinkin asian eteen jotain, mutten koskaan lukion alun jälkeen ole saavuttanut maagista normaalipainon ylärajaa. Kaveripiirin muutos, uusi parisuhde, kotoa pois muuttaminen, täysi-ikäistyminen... Näillä kaikilla on varmasti ollut osansa painoni kehityksessä. Olen kipuillut hiljalleen kohoavan painoni vuoksi vuosikaudet ja välillä suhtautuminen itseeni, ruokaan, syömiseen ja liikuntaan on ollut hyvinkin mustavalkoinen ja jopa sairaalloinen. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin ollut mukavuudenhaluinen ja aikaansaamaton, enkä ole pitänyt painoani niin suurena ongelmana, että olisin pystynyt pysyvää muutosta tekemään. Terveytenikin on aina ollut hyvä, eikä painon aiheuttamia ongelmia ole ollut, joten kunnollista motivaattoria ei ole ollut.
Yli 5 vuotta painoni pysyi suurinpiirtein samassa, muutosta tapahtui vain jokunen kilo suuntaan ja toiseen. Tuudittauduin siihen, että ainakin painoni pysyy tässä eikä enää nouse, joten eihän tässä ole mitään hätää. Kahden raskautenikin aikana paino on alimmillaan ja ylimmillään ollut maksimissaan 5 kg päässä lähtöpainosta - alkuraskaudessa olen aina kärsinyt ruokahaluttomuudesta ja etovasta olosta, jonka ansiosta paino on pudonnut muutaman kilon, ja vasta lähempänä raskauden puoliväliä paino on alkanut nousta, joskin painonnousu on ollut hyvin maltillista. Synnytyksen jälkeen paino on pudonnut nopeasti ja asettunut lopulta taas siihen samaan tuttuun lukemaan.
Pari viikkoa sitten kävin terveysmessuilla, jossa voitin kehonkoostumusmittauksen läheisessä liikuntakeskuksessa. Varasin ajan seuraavalle viikolle ja menin paikalle varustautuneena vanhaan tuttuun tulokseen: painoindeksi on rapian yli 30, rasvaa on hieman liikaa mutta lihastakin kropasta löytyy. Näistä kolmesta vain kaksi osui kohdalleen.
Se, että painoindeksini olikin salakavalasti kohonnut lähentelemään 35:tä, ei järkyttänyt minua heti. Yllätyin, mutta keskityin kuitenkin muihin mittauksen tuloksiin, jotka olivat minulle tuttuja. Liityin jäseneksi liikuntakeskukseen, koska olin jo aiemminkin miettinyt kuntosaliharrastuksen aloittamista uudelleen. Vasta kotona muutama päivä myöhemmin ymmärsin todellisuuden. Painoni oli kohonnut korkeammalle kuin ikinä aiemmin - viimeisimmilläni raskaanakin olen painanut vielä kilon verran vähemmän kuin nyt. Olin saavuttanut uuden kymmenluvun, joka tuntui toivottamalta. Painoindeksini oli vaikean lihavuuden rajoilla. Seuraava askel olisi sairaalloinen lihavuus. Todellisuus oli pakko kohdata ja myöntää itselleen: nyt ei ole enää aikaa etsiä motivaatiota, vaan sen on löydyttävä tässä ja nyt, näistä luvuista.
Liikuntakeskukseen liittyessäni sain liittymisetuna myös yhden tapaamisen personal trainerin kanssa. Kävin tapaamassa traineria ja juttelimme tavoitteistani. Sen reilun tunnin aikana omat tavoitteeni kirkastuivat minullekin: nyt olisi oikea aika lähteä jahtaamaan pitkäaikaista unelmaa maratonin juoksemisesta. Asetin tavoitteen toukokuulle 2019, reilun vuoden päähän, ja muutaman välitavoitteen matkan varrelle - 10 km, puolimaratonin ja 33 km:n juoksut.
Tästä tavoitteiden asettamisesta ja edellisessä postauksessakin kertomastani ruokapäiväkirjan aloittamisesta on vasta alle viikko. Matkani on vasta lapsenkengissä, ja paljon tulee vielä tapahtumaan sen aikana. Takapakkia, motivaation kadottamista, lipsumisia. Päämäärä on kuitenkin kirkkaana mielessäni, päättäväisyyttä ja vanhaa kunnon suomalaista sisua löytyy takataskusta sen verran, että on syytä laittaa osa säilöön heikkojen hetkien varalle. Pohjalta on suunta vain ylöspäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti